Kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää, katsoo kevääseen seisoo erillään

Heippa!

Elossa! Siinäpä tärkeimmät tällä hetkellä. Aika kuluu aivan mielettömän nopeaan, päiviä, viikkoja ja kuukausia hujahtaa ohi ihan huomaamatta. Ylläksen reissu oli ja meni, ihanaa oli ja tosi rentouttavaa. Vaikka alkulomasta tuntui etten pääse ollenkaan irti harjoittelusta ja kouluasiat vaan pyöri mielessä. Mutta onhan se aina eri ympyröissä erilaista, eikä näitä ympyröitä ainakaan voinut moittia :)

Arki alkoi taas ihan tohinalla, harjoittelunkin sain eilen päätökseen. Aika iso kivi vierähti sydämeltä, koska tuntien suunnittelu vei aivan hurjan ison ajan illoista. Nyt uutena riippana on sitten kandi, juu, se sama jonka aloitin jo tammikuussa.. Mutta elokuun loppuun mennessä se on valmis, I promise! Jostain vaan täytyy se motivaatio repiä ja löytää, joudun ehkä käyttämään kiristystä ja uhkailuakin, että saan itseni ruotuun..

Eilen sitten tippuikin aika iso pommi koko kaupungin tietoisuuteen. Isoin työnantaja sulkee suuren osan tehtaastaan ja 200 jää työttömäksi. Tuskasta tekee lähes sietämättömän se, että yksi työttömäksi jäävä on rakas äitini. se tuntuu aivan järisyttävän epäreilulta, sillä en tiedä toista ihmistä, joka olisi työnsä ahkerammin ja valittamatta tehnyt, joka ikinen päivä 30 vuoden ajan!! Tiedän, että monet työyhteisöstä tippuvat aivan tyhjän päälle ja se saa minut aivan mielettömän surulliseksi. Tiedän kyllä että äiti nousee jaloilleen, löytää mielekästä tekemistä ja kouluttaa itseään, mutta pahalle se tuntuu. Onneksi edes me lapset ollaan jo sen verran isoja, että pärjätään omillamme eikä vaadita niin kauheasti..Mutta tällä hetkellä on vaikea ajatella, että äiti tekisi jotain muuta työtä kuin nykyistä. Mutta eteenpäin on mentävä, eipä sitä omaa tulevaisuutta kukaan muu rakenna kuin jokainen itse.

Tällaisia mietteitä tänään perjantaina. Viikonloppuun kuuluu töitä ja vähän kouluhommia, mutta tänään taidan vaan viettää vapaapäivää, nautiskella ja ihmetellä. äsken tulin raikkaalta lenkiltä, vaikka sää ei kyllä tuntunut ollenkaan keväiseltä, tuntui tosi ihanalle kuulla lintujen laulua ja hengittää puhdasta ilmaa. Oikeastaan jo nyt tuntuu paremmalta, koska loppujen lopuksi asioilla on tapana järjestyä. Oma tämän hetkinen haaveeni liittyy parisuhteeseen, ja oikeastaan jo siitä unelmoiminen saa minut jaksamaan. Saanko oikeasti luottaa siihen, että vielä kohtaan sen ihan oikean ihmisen, saavutan tasavertaisen ja toimivan ihmissuhteen ja elän tasapainoista nuoren aikuisen elämää? Haluan uskoa siihen niin kovasti että sattuu, mutta ajanko tällä kiihkeydellä tätä unelmaa koko ajan kauemmaksi? Niin monta kysymystä, vastauksia vailla. Mutta elämän siiville lentämään, niinhän se taisi olla.