En ehkä syö enää ikinä. Mitään. Ainakaan paljon. Ainakaan tänään. Voin kertoa faktan, että on nimittäin täysi olo. Eihän tätä herkuttelua ole jatkunut kun kohta vuoden verran... Jokohan riittäisi? Nyt on erittäin vahva ällötys päällänsä omaa kroppaa kohtaan. Asiaa ei ehkä paranna se, että kävin eilen vaa 'alla jok näytti 8 kiloa enemmän kuin viime keväänä. Menohan ei voi missään tapauksessa jatkua näin, tai muuten, niin no, lihon entistä enemmän. Huoh, että osaa olla vaikeaa. Miksi pitää olla tällainen äärimmäisyyksien ihminen: välillä olin luuranko, joka ei suonut itselleen lainkaan nautintoja, ja nyt olen ehkä ihan normaali, mutta mätän herkkuja kaksin käsin. Tiedän näiden kaikkien vaiheiden kuuluvan paranemisprosessiin, mutta ei paljon lohduta, kun olo on kuin tynnyrillä. Nyt ei lohduta edes tuleva Tallinnnan reissu, tarkoitus on nimittäin mennä pitkän kaavan mukaan syömään, eli tiedossa armotonta ahtamista ja päätöntä mässäämistä. Itse asiassa tätä kirjoitaessa tajusin, että suurinta ahdistusta taitaakin aiheuttaa juuri se, että olen lähes normaali, Sehän tarkoittaa sitä, että sulaudun massaan, olen yksi muista. Ei enää kauhistuneita kommentteja laihuudesta ja kateellisia lausahduksia:" olisinpa minäkin..." Niinpä. Nuo lausahdukset hivelivät itsetuntoani, ne saivat minut jaksamaan, kiduttamaan ja piiskaamaan itseäni. Minä nautin niistä, minua ihailtiin, minä olinjotakin. Tai oikeastaan en ollut jotakin mitä kammosin ja halveksuin:lihava. Mmm, niinhän minä ajatteli:minusta ei ikinä tule lihavaa ja laiskaa, itsekuritonta surkimusta. Niin luulin.
No, mutta itsesääli sikseen: on elämässä ilon aiheitakin. Esimerkiksi se tallinnan reissu. Ja ihana perhe. Ja rämän päivän sijaisuus. Ja häät,KOLME VIIKKOA, jaiks! Huomenna on onneksi vielä vapaata, jospa ei enää ahdistaisi, ei inhottaisi eikä kiukuttaisi. Niin, jospa ei. Hyvää yötä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti